Saima
Tänään Rennosti kuntoon -blogissa starttaa uusi kirjoittaja, Saima. Alla lyhyt esittely.
Olen 36-vuotias nainen Pirkanmaalta. Olen tullut iän myötä tietoisemmaksi säännöllisen liikkumisen tarpeellisuudesta – kroppa ei enää kestä tuntikausien istuskelua kirjan kanssa niin kuin ennen. Tanssin 5 vuotta salsaa, ja tanssillinen liikunta innostaa edelleen, mutta kuntosalin yksitoikkoinen raadanta ei ole koskaan sytyttänyt.
Liityin kuntoklubin jäseneksi elokuussa 2013 ensimmäistä kertaa elämässäni, kun alkoi tuntua, etteivät pyöräily ja kävely riitä koko kehon hoitamiseen.
********
Tärkeintä ei ole päämäärä vaan liike
Pidän itseäni tavoite- ja treeniallergikkona, joten säännöllisen kuntoilurutiinin ylläpitäminen on vaikeaa. Liityin hiljakkoin kuntoklubin jäseneksi ja testaan, miten maksullinen kuukausijäsenyys motivoi minua liikkumaan viikoittain.
Olen etsinyt syitä treeniallergiaani.
Yksi syy voi olla reistaileva kilpirauhanen: se on opettanut väsymiseen ja jaksamattomuuteen. Kroppa on aina laittanut hanttiin, jos olen yrittänyt ns. haastaa sen tai edes pystyä samaan kuin muut. En ole pysynyt vaihdissa patikkaretkillä ystävien kanssa, eikä ne jalat salsassakaan pysyneet aina tahdissa.
Olen onnistunut putoamaan kyydistä jopa venyttelytunnilla, kun en vain ole ehtinyt tajuta millaiseen asentoon pitäisi asettua, ennen kuin onkin jo siirrytty seuraavaan liikkeeseen. Tällä tietoa kilpirauhaseni toimii normaalisti, mutta hidas olen silti. Kierrän kaukaa ryhmäliikuntatunnit, joita markkinoidaan vauhdikkaina!
Syy tavoiteallergiaan lienee pmdd (premenstrual dysphoric disorder). Kun elämä kulkee sykliä, jossa kaksi viikkoa puhkun intoa ja energiaa ja kolme viikkoa poden uupumuksenkaltaista väsymystä ja tyhjyyden tunnetta, liikkumisessa ei ole muuta säännöllistä kuin innostuksen lopahtaminen lupaavankin alun jälkeen.
Kolmen viikon matalaliitojakson jälkeen menee viikko käynnistellä keho uudelleen, toinen viikko menee jo mukavasti – kunnes voimattomuus ja tyhjyys iskee taas. Aseta siinä sitten tavoitteita!
Keho on siis vuosia viestinyt mielelle: ”en jaksa, en pysty”. Kovin helposti en siis innostu mistään haasteista ja ahdistun tavoitteenasettelusta; enhän kuitenkaan saavuta tavoitteitani, kun treenaaminen kaatuu aina kehon vastahankaisuuteen.
Odotan kuitenkin paljon kuntoklubin jäsenyydeltä.
Yritän jaksaa liikkua edes kerran viikossa (myös kellojen siirron jälkeen), koska tyhjästä en viitsi maksaa 🙂 Tärkeintä on liikkua edes vähän: matkat bussipysäkille ja kauppaan sujuvat kävellen myös väsyneenä.
Ja se kuntoklubikin on vain 700 metrin päässä kotoa ja työmatkan varrella, joten siellä piipahtaminen ei pitäisi olla kauhean vaikeaa!
Viiden vuoden salsaharrastus osoittaa mun mielestä kyllä aikamoista omistautuneisuutta. 🙂 Onko niin että sun kroppa vaatisi nimenomaan enemmän lihaskuntoa, jos kävely ja pyöräileminen eivät meinaa riittää? Voimaharjoittelu kuntosalilla voi tosiaan olla tylsää, tosin itsellä se lakkasi olemasta tylsää sen jälkeen kun löysin Rachel Cosgroven kirjan ja rupesin seuraamaan hänen ohjelmaansa (soveltaen, koska se oli liian vaativa). Voimaharjoittelusta kyllä tulee aivan huippu olo, jolle ei vedä vertoja mikään.
Salsainnostuksen taustalla oli tanssihuuman lisäksi liikuntaan liittymätön syy: todella hyvä ja hauska opettaja, jonka takia jaksoin niinkin kauan käydä tunneilla. Kun opettaja lopetti niin lopetin minäkin!
Lihaskuntoharjoittelua taatusti tarvitsen, jotta pystyn kantamaan kauppakassini kävellen vielä vanhana mummunakin. Toivon kahvakuulasta apua siihen puoleen, koska en edelleenkään lämpene kuntosalilaitteille 🙂
No sen on sitten täytynyt olla todella hyvä opettaja. 🙂