Satu
Lukeminen avartaa.
Riikka Pulkkisen romaani Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän tutustutti minut uuteen käsitteeseen: rappiomässy.
Rappiomässy ei ole mitään jokailtaista sohvannurkassa puputtamista vaan se on varattu erityistilanteisiin kuten psyykkisiin miniromahduksiin.
Alla tekstipätkä, jossa Iiris Lempivaara kuvaa omaa rappiomässyään.
Kyllä minäkin olen toteuttanut rappiomässyjä. Niihin liittyy yleensä yksinäistä kyynelehdintää, runsaasti irtokarkkia, suklaata, Pepsi Maxia ja jäätelöä. Ääriolosuhteissa saatan nauttia myös juustoa tihkuvia pakastepannupizzoja.
Rappiomässy ei ole mitään jos siihen ei liity oikeanlainen musiikki ja oikeanlaiset leffat. Iiris Lempivaara ehdotti musiikiksi esim. Lily Allenin biisiä Fuck you very very much ja sitä minäkin olen käyttänyt. En ole vielä kokeillut käytännössä, mutta luulen että Conchita Wurstin Rise like a Phoenix olisi myös erinomainen valinta.
Miniromahduksen aikana katson yleensä erään tietyn leffan joka jostain syystä aina lohduttaa minua vaikka maailma(ni) onkin juuri loppumassa. Elokuva on Robert Rodriguezin Planet Terror, jossa pieni ihmisjoukko taistelee verenhimoisia zombeja vastaan.
Rose McGowan hoitelee zombit ja muut pahikset jalantynkäänsä kiinnitetyllä rynnäkkökiväärillä. Varoitus –videoklipin zombit ovat sulavaista porukkaa. 🙂
Myönnän että rappiomässyni ovat kesyjä.
Kuvittele pullea keski-ikäinen nainen vetelehtimässä nojatuolissa, toisessa kädessä kylmä Pepsi Max ja toisessa kädessä puoliksi syöty vadelmavaahtokarkki. Silmämeikki on levinnyt runsaan kyynelehtimisen takia; telkkari on auki ja lattialla lojuu ehkä suklaan käärepapereita ja tyhjä pizzalaatikko.
Silti: eläköön rappiomässy!
Vietätkö rappiomässyjä? Mitä teet silloin, Hakeudutko seuraan? Mitä leffoja / biisejä suosittelisit minulle?