Taviskuntoilijan some-ongelmat

Taannoisessa Hesarin artikkelissa kerrottiin että suomalaiset ryhtyvät mieluummin muokkaamaan elämäänsä siihen suuntaan että se vastaa some-ihanteita kuin lavastamaan elämänsä niin että se näyttämää paremmalta kuin mitä se todellisuudessa on.

Artikkeli oli minusta hyvin kiinnostava koska olen bloggaaja ja käytän useita some-kanavia. Olen pohtinut some-asioita paljon varsinkin sen jälkeen kun aloin keväällä käyttää Instagramia.

Esimerkiksi muutama viikko sitten söin kyläreissulla puolikkaan munkkirinkilän ja rupesin ääneen pohtimaan olisiko sopivaa julkaista siitä kuva Rennosti kuntoon blogin Instagram-tilillä. Tilini on ainakin jollain tasolla tarkoitus edustaa terveellisiä elämäntapoja. Toinen kaverini kallistui sille kannalle ettei se ole sopivaa, toinen taas ehdotti puolipiloillaan että minun pitäisi perustaa toinen tili pelkästään paheitani varten.

Olisin siis vähän kuin Dr Jekyll ja Mr Hyde. Munkkirinkilä ja rockyroad –jäätelökuvat menisivät Hyde-tilille, kuvat treeneistä ja terveellisistä aterioista menisivät Jekyll-tilille.

Kuva jäi lopulta postaamatta mutta se johtui siitä, että munkkirinkilän kuva oli mielestäni visuaalisesti niin tylsä ettei minusta ollut mitään järkeä postata sitä. Enkä tosiaan viitsinyt ruveta luomaan munkkirinkilästä kivaa asetelmaa vain siksi että se näyttäisi paremmalta Instagramin kuvavirrassa.

Siitä päästäänkin toiseen ongelmaani, siihen että elämäni on tylsää ja tasapaksua ja kaikkea muuta kuin visuaalisesti loistokasta. En harrasta mitään näyttävää liikuntalajia (salsassa tosin on potentiaalia, mutta siinä ei ehdi itseään kuvailla) ja harvoin käyn missään liikuntatapahtumissa joista saisin hyvää kuvamateriaalia. Lihasvoimaharjoittelua kotona omilla välineillä, ei siitä oikein irtoa hienoja kuvia.

Kolmas some-ongelma liittyy puhtaasti teknisiin haasteisiin. Kuvien ottaminen omasta treenistä on aika vaikeaa jos ei ole isoa peiliä, kunnon kameraa ja kunnollista säädettävää kamerajalustaa.

Alkuviikosta yritin poikkeuksellisesti ottaa itsestäni kuvan tasapainoilemassa tasapainotyynyn päällä. Ensimmäiseksi yritin ottaa jalasta ikuvan kännykkäkamerallani mutta siitä tuli kammottavan tärähtänyt vaikka yritin monta kertaa. Seuraavaksi yritin digikameran, ajastimen ja pienen kamerajalustan kanssa mutten saanut paljon parempia tuloksia silläkään keinolla. Sitten päätin yksinkertaisesti luovuttaa…

En viitsi edes ruveta puhumaan ruokakuvien ottamisesta vaikka se on ollut huomattavasti helpompaa sen jälkeen kun siirsin ruokapöytäni eri pois ikkunan vierestä. Nyt minulla on asunnossani kaksi paikkaa jossa on sellainen valaistus että ottamani ruokakuvat saattavat onnistua. Tosin se ongelma yhä on, että ruokani tuppaavat olemaan a) tylsän näköisiä ja b) minun pitäisi hankkia astioita jotka näyttäisivät paremmalta kuvissa c) minun pitäisi opetella luomaan parempia asetelmia…. Luojan kiitos en ole varsinainen ruokabloggaaja!

Enkä ole ainoa joka saa Instagramista stressiä.

Australialainen blogikaverini Deb lakkasi käyttämästä Instagramia koska ei kestänyt katsoa kuinka hyvältä muiden elämä näytti verrattuna omaan, vähemmän täydelliseen elämään. Ironisen jutusta tekee se, että blogikaverini asuu  palmujen reunustamalla rantabulevardilla ja hänen asunnostaan aukeaa näkymä Tyynelle valtamerelle.

******

Palatakseni tuohon alun kaksoiselämäteemaan, en muutenkaan kannata sellaista mustavalkoista elämäntapafilosofiaa, jossa munkkirinkilät eivät voi olla osa terveellistä elämäntapaa.

Jokin aika sitten Keppijumppaa- ja porkkanaa –blogin kommenttiketjussa yksi kommentoija (Notta) käytti käsitteitä taviskuntoilija ja taviskuntoilu, johin tartuin heti.

Taviskuntoiluelämäntapa kun kuulostaa siltä että siihen mahtuu ne munkkirinkilätkin.