Kremppajumppaa

Polvien rustonpehmentymä rajoittaa ikävästi liikkumista.

Kolmen kilometrin kävelylenkki on hyvä, mutta viidestä kilometristä seuraa polvikipuja seuraavaksi yöksi. Muokkaustunneilla voin käydä, kunhan jätän askelkyykyt väliin ja muutenkin himmailen.

Spinnigissä en voi polkea reippaasti. Polvet tuntuvat irtoavan sijoiltaan, jos poljen liian kevyellä vastuksella liian lujaa. Jos taas vastusta on liikaa, polviin alkaa sattua heti. Käytettävissä oleva vastusalue tuntuu joskus kovin pieneltä enkä aina saa edes kunnon hikeä pintaan. Jos taas saan endorfiinit liikkeelle, saan yleensä myös kipeät polvet seuraavaksi yöksi. Polvet eivät myöskään kestä seisten polkemista, joten takamus huutaa tuskissaan, kun istun koko tunnin satulassa.

Pilateksessa olen kehittynyt siitä huolimatta, että olen käynyt tunneilla epäsäännöllisesti.

Polvet kestävät nyt hiukan painetta, mutta monille liikkeille tarvitsen vaihtoehdon. Yleensä kerron uusille ohjaajille tilanteestani ja muistuttelen vanhoja, mutta reagointi on vaihtelevaa. Yksi muistaa antaa vaihtoehdon, kun näkee minun istuvan lattialla neuvottomana. Toinen ei sano mitään. Kolmas tulee kertomaan, kuinka haluaa, että hänen tunneillaan kaikki tekevät jotain. Tekisin joo, jos saisin vaihtoehtoja!

Olen käynyt pilateksessa puoli vuotta satunnaisesti enkä aina ymmärrä, mitä lihasta milloinkin pitäisi työstää, saati että tuntisin vaihtoehtoja kaikille liikkeille, jotka sattuvat polviin. Isossa liikuntakeskuksessa on kuitenkin haastavaa kertoa kaikille 3-5, jatkuvasti vaihtuvalle ohjaajalle omasta tilanteesta. Lienee myös kohtuutonta olettaa, että he viikkojen päästä muistaisivat, mikä ketäkin vaivaa. Tuntien alussa kyllä hoetaan sitä mantraa, että jokainen liikkuu oman kunnon ja tuntemusten mukaan, mutta sekään ei aina kanna kovin pitkälle. Oman tietämyksen rajat tulevat helposti vastaan.

Step-tunneille en ole edes yrittänyt mennä, koska tunti on perusidealtaan huonoille polville sopimaton 🙂

Vastoinkäymisistä huolimatta pyrin jatkamaan liikkumista mahdollisimman säännöllisesti ja myös unohtaman turhan syyllisyyden, jos kaikki liikkuminen jää pois ohjelmasta kahdeksikin viikoksi. Liikunta on kuitenkin ainoa keinoa saavutta suhteellisen kivuton arki.