Satu
Yhdistin eilen kaksi tekosyytä harvinaisen onnistuneesti: sain tehtyä sen mitä välttelin.
Myönnän että kyse oli vahingosta.
Torstai on kuoropäivä, mutta vähän ennen viittä minusta alkoi tuntua, että olisi paljon kivempi lojua sohvalla kuin heittää vaatteet niskaan ja kävellä kuoroon.
Tiesin kyllä, että tuntisin syyllisyyttä jos jättäisin kuoron väliin ja että muutenkin olisi suorastaan typerää olla menemättä. Minähän tykkään laulamisesta, eikös niin?
Nämä sinänsä pätevät perustelut nyt vaan eivät vakuttaneet minua.
Tarvitsin siis hyvän syyn sille että voisin jättää menemättä kuoroon. Märehdittyni tilannetta hetken keksin, että housut kiristävät inhottavasti ja oloni on pikkuisen tukala. Tuumin että jätän mieluummin tämän kerran väriin. Jospa mahani olisi jo ensi kerralla litistynyt niin, että housut eivät eivät enää kiristäisi!
Olin aika tyytyväinen päätökseeni. Halusin kuitenkin käyttää vapautuvan ajan hyödyksi, joten päätin tehdä pikaisesti pari kotitehtävää.
Liiketoiminnan tunnilla oli käsitelty talousmatematiikkaa, joten rupesin lukemaan tehtävänantoa, joka vilisi katetuottoprosentteja, varmuusmarginaaleja ja muuta munkkilatinaa. Juuri minun ydinosaamisaluettani siis.
Muutaman minuutin kuluttua minusta alkoi tuntua siltä, että olisi sittenkin todella tyhmää jättää kuoro väliin kiristävien housujen takia, joten heitin takin hätäisesti niskaan ja ampaisin ovesta ulos. Kuoroon on onneksi vain muutaman minuutin kävelymatka, joten missasin vain alkulämmittelyn.
Kuorossa oli tietysti hauskaa, kuten aina. En juuri ehtinyt miettiä pömpöttävää mahaani kun piti keskittyä laulamaan. Lauloimme ensimmäistä kertaa ruotsalaista kansanlaulua nimeltä Vårvindar friska (Murheesi suista) ja nyt minulla on tuliaisina uusi korvamato.
Sen hinnan maksan mielelläni siitä ilosta että pääsin laulamaan.
Olin erinomaisella tuulella koko loppuillan ja sain tehtyä jopa sen talousmatikan tehtävän. Tulin keksineeksi myös ihan uuden menetelmän lykkäämisen voittamiseksi!
Olen sitä mieltä että olisi paljon parempi jos kuorossa ja jumpassa kaikki käyttäisivät jumppa- tai kuorokaftaaneja, jotta kukaan ei keksi käyttää pömpöttävää mahaa tekosyynä sille ettei mene tunnille.
Joo, tekosyyt on kummallisia. Niihin menee usein paljon ajatusenergiaa eikä niistä seuraa hyvää oloa. Aina kun pääsee tekosyiden yli, huomaa että kannatta vähän ponnistella. Harvoin katuu, että lähti harrastuksen pariin , mutta lähtemättäjättämistä katuu melkein aina. Kanftaanit ja kaikki väljät kamppeet kuulostavat vapauttavilta!