Satu
Tämä kirjoitus myöhästyi auttamatta 21. päivän maailmanlopusta mutta ajattelin silti julkaista sen koska maailmanloppukin on myöhässä.
Sitä paitsi halusin käyttää vasemmalla puolella olevaa kuvaa ainakin yhdessä postauksessa. Toiseksi haluan esittää pari kysymystä itselleni ja lukijoille.
Ne sopivat melkein yhtä hyvin vuodenvaihteeseen kuin maailmanlopun edelle.
******
Kuten myrtsi-kissa totesi, maailmanloppu oli surkein ikinä.
Ei mitään äksöniä koko päivänä ja varsinaisella h-hetkellä (klo 13:11) huristelin autossa kohti Etelä-Pohjanmaata. Illalla valittelin äidille että kyllä se vaan olisi ollut jännittävää jos maailma olisi tosiaan alkanut loppua. Jos olisi tullut zombie- tai vampyyrimaailmanloppu, olisin juossut lumihangessa pakoon henkeni edestä ja suunnitellut kuinka pysyn hengissä kotitaloa piirittävistä zombilaumasta huolimatta.
Olisi se vaan ollut piristävää!
Kysymykset ennen maailmanloppua
Takaisin niihin kysymyksiin. Australialainen blogikaverini Deb esitti blogissaan pari hyvää kysymystä jotka minä haluan puolestani esittää teille.
Tässä ne ovat.
- Jos maailma loppuisi kohta, missä ja kenen kanssa haluaisit viettää viimeiset päivät?
- Jos maailma loppuisi huomenna, olisiko sinulla kaduttavaa?
Vietin joulun siellä missä olisin halunnut viettää päivät maailmanlopun edellä eli lähellä rakkaita sukulaisia. Tämä siitä huolimatta, että sukulaiset ehtivät jo käydä hermoille niiden muutaman päivän aikana jotka vietin kotopuolessa.
Vastaukseni toiseen kysymykseen on hankalampi. Jep, minulla olisi paljonkin kaduttavaa jos maailma loppuisi juuri nyt, muttei yhtä paljon kuin minulla olisi ollut jos maailma olisi loppunut 13 vuotta sitten.
Tuskin kuitenkaan surisin sitä, etten ehtinyt karistaa ylikilojani tai sitä, etten saavuttanut asettamaani kymmenen punnerruksen tavoitetta. Nelikymppisenä minua surettaa enemmän elämätön elämä koska teidän jo, että aikaa ei enää ole loputtomasti käytettävissä.
Mielestäni vuodenvaihteeseen sopii hyvin lausahdus, johon törmäsin selaillessani Pasilan kirjastossa kirjaa, johon oli koottu pitkän iän saavuttaneiden ruotsalaisten ajatuksia elämästä.
”Elä, kuolet kumminkin.”
Ihanat kysymykset. Kyllä mä olisin halunnut olla perheen kanssa. Sohvalla, katsomassa telkkaria muka autuaan tietämättömänä tulevasta. Rutistamassa muruset kainaloon, tirauttaa pari kyyneltä ja sanoa kiitos. (Noin niinkuin ajatuksena paljon kestettävämpi toi maailmanloppu kuin vain esim. yksittäisen perheenjäsenen menetys).
Ja joo, kyllähän sitä kaduttavaa olisi tosi paljon, mutta sitä yritän tässä karistaa koko ajan. Elistä ei voi muuttaa ja huomisesta ei vielä tiedä. Tekemättömiä ei saa tekemättömiksi vaikka kuinka mietin jotain nuoruusvuosien urpoilua. Ei niitä vaan auta katua.
Hei Ninni! Pilailusta huolimatta mäkään en hirveästi kaipaisi mitään äksöniä maailmanlopun odottelemiseen. Paikalla ja rakkaiden ihmisten kanssa olisi paras tapa viettää viimeistä iltaa.