Hanna
Minun kaapeistani ei jumppavempaimia löydy.
Mutta olen minäkin yhden omistanut. Joitakin vuosia sitten katsottuani hieman liikaa ostoskanavaa, päätin hankkia abtronic-tyyppisen vyön, jonka avulla piti ihan ilman ponnisteluja saada upea vatsalihaksisto. Vyö käärittiin vatsan ympärille ja mentiin sohvalle pötköttelemään. Ihme ja kumma, tuloksia ei ihan heti tuntunut syntyvän. Ja koska oma vaivansa oli itsensä vyöttämisessäkin, jäi laite nopeasti kaapin pohjalle.
Olin siis liian laiska jopa kuntoilemaan tekemättä yhtään mitään!
No, en ole koskaan ollut kummoinen kotikuntoilija. Silloin tällöin olen innostunut punnertamaan tai tekemään vatsalihasliikkeitä olohuoneen matolla, mutta kunnollinen hikitreeni ei kyllä minulta kotioloissa onnistu.
Hiotakseni tarvitsen tarmokkaana hihkuvan ohjaajan, joka käskee nostaa jalkaa vielä vähän korkeammalle ja tehdä vielä vähän useampia toistoja. Pohjanmaalla olemme myös alituiseen murehtimassa sitä, mitä vieruskaveri mahtaa meistä tuumata, joten jumppatunnillakin tulee paineita hypätä vähintään yhtä korkealle kuin naapuri. Erilaiset ryhmäliikuntatunnit ovat siis minua varten.
Vuosien tauon jälkeen olen tehnyt liikuntaa koskevan sijoituksen. Olen vuokrannut kuntokeskusjäsenyyden tulevaksi kolmeksi kuukaudeksi. Kaikki on oikeastaan ystäväni ansiota, joka tiesi, että haaveilen liikkuvasta elämästä, mutta tarvitsen pienen potkun takapuoleen jättääkseni suuresti rakastamani sohvan. Jäsenkortti on nyt vaihtanut omistajaa. Seuraava askel on uskaltautua ensimmäiselle jumppatunnille.
Sinne päästäkseni minun on tietenkin kaivettava esiin vanhat jumppahousuni ja kohdattava jenkkakahvat peilin edessä silmästä silmään.
Sä oot tosiaan täysin erilainen kuin minä! Mulle ei ole ongelma eikä mikään kuntoilla ja jumpata itsekseni kotona. Nina on samanlainen kuin sinä ja meillä olikin ennen tapana käydä yhdessä uimassa, sauvakävelyllä ja joskus yritimme jopa jumpata yhdessä.
Muutaman kerran tosin skippasimme liikunnan kokonaan ja vain turisimme yhdessä. 🙂 Mulla on muuten teoria eri ihmistyypeistä joka sopii tähän, pitää kirjoittaa siitä myöhemmin.
Mäkin olen tuota yksin liikkuvaa sukuhaaraa 🙂 Olen melkein kateellinen ihmisille, jotka saavat puhtia ohjaajan piiskauksesta/kannustuksesta. Ryhmäliikuntatunneilla on kuitenkin ihan hauskaakin.
Tunnen yhden hyvän liikunnanohjaajan, jonka salsatunneilla kävin 5 vuotta. Mutta viimeisin kokemus ”ohjauksesta” oli fysioterapeutin kiritys kuntotestin vatsalihasosuudessa: sisäisesti suutuin mokomasta rutistusten ääneen laskemisesta. Olisin saattanut vielä jatkaa, jos olisi pitänyt suunsa kiinni! Kuuntelin siis enemmän numeroita kuin lihaksiani. Ehkäpä kuitenkin vielä löydän toisenkin ohjaajan, jonka kannustusta en pidä ärsyttävänä kettuiluna 😉
Liikkumisen riemua sinne jumppatunneille!