Hanna ja kaveri lähtivät liikeelle aamutuimaan.

Viime talvena työkaverini ehdotti, että voisimme joskus kesällä pyöräillä töihin.

Ajatus tuntui täysin hullulta, sillä kotioveltani on työpaikalle matkaa 84 kilometriä. Aluksi nauroin ajatukselle makeasti.

Näin itseni peltoaukealla veivaamassa hampaat irvessä vastatuuleen polkupyörälläni, jossa on kokonaiset kolme vaihdetta. Eihän kukaan jaksa polkea 80 kilometriä…eikä ainakaan aamulla…ja eihän töistä oikein sopisi olla myöhässäkään.

Ystäväni vakuutti, että jaksaisimme kyllä, täytyisi vain valita päivä, jona tuulet olisivat meille suopeat. Suostuttelua vaadittiin muutaman autolla ajetun talvisen työmatkan verran, mutta lopulta ryhdyin minäkin uskomaan, että kesällä työmatkan voisi edes kerran taittaa auton sijasta pyörällä.

Päätimme, että matka tehtäisiin jonain kesäkuun alun maanantaina, kun olisimme levänneitä viikonlopun jälkeen. Kaikki muutkin päivät toki olivat mahdollisia siltä varalta että maanantaiksi sattuisi tuulinen päivä. Omalta osaltani matkaan valmistautuminen jäi pääasiassa normaalin jumppailun ja spinningin varaan. Ennen varsinaista koitosta teimme kuitenkin 50 kilometrin koelenkin.

Menomatka sujuikin mainiosti, mutta paluumatkalla totesimme myötätuulen tehneen menomatkasta niin helpon. Paluumatkalla yleensä kovin kevyeltä tuntuva pyöräni alkoi tuntua hyvin raskaalta veivata.

Ryhdyin miettimään, ehtisikö viikon aikana vielä hankkia uuden polkupyörän…ehkä satavaihteisen, jossa olisi paremmat vastatuuli ja ylämäkiominaisuudet 🙂

Koelenkistä selvittiin, mutta tajusimme, että vääränlainen tuuli olisi kohtalokas. Koska kaikki sujui kuitenkin muuten hyvin, sovimme, että töihin pyöräiltäisiin muutaman viikon kuluttua, kun tuulet olisivat kohdallaan. Arvioimme, että tuntivauhtimme olisi alhaisimmillaan 15 kilometriä tunnissa. Piti varautua myös evästaukoon, juomataukoihin ja tietenkin tsemppaustaukoihin, jos jommalta kummalta sattuisi usko loppumaan.

Töihin oli tarkoitus ehtiä kymmeneksi, joten matkaan päätimme lähteä viideltä aamulla. Viikonpäivä vaihtui lopulta perjantaiksi, joka näytti huolellisen tuulikarttojen tutkimisen jälkeen siltä, että vähäinen tuuli ei ainakaan olisi vastainen.

Aamulla ensimmäiset kilometrit tuntuivat tahmeilta. Pohdimme molemmat kypäriemme alla, että tätä menoa joutuisimme hyppäämään puolessa matkassa junan kyytiin. Vähitellen matkanteko kuitenkin helpottui ja tunnelma kohosi yhtä aikaa aamuauringon kanssa. Vauhti ei missään vaiheessa päätä huimannut, tarkoituksena oli polkea sellaista vauhtia, että jaksaisimme varmasti maaliin saakka.

Puolivälin ylitettyämme pidimme joen rannassa yhden pidemmän tauon, jonka aikana söin kaksi eväsleipääni ja Snickers-patukan. Suurimman osan matkasta ajoimme pientä tietä, jossa liikenne oli vähäistä, ja jokaisen mutkan takana odotti uusi maisema. Viimeiset 24 kilometriä oli pakko polkea piikkisuoralla ja pölyisellä maantiellä rekkoja väistellen. Loppumatkasta myös kovasti välttelemämme vastatuuli lopulta tavoitti meidät, ja viimeiset kilometrit tuntuivat tuskaisilta. Määränpää oli kuitenkin jo niin lähellä, ettei pieni
tuulenpuuska voinut meitä enää lannistaa.

Työpaikan pihaan kurvasimme muutama minuutti ennen kymmentä.

Takapuolta kivisti ja reisiä poltteli, mutta fiilis oli loistava; Olin tehnyt jotain, johon en ollut puoli vuotta aikaisemmin uskonut pystyväni!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.