Yksin ryhmässä

Kuva: Flickr / Evil Erin

En ole koskaan hirveästi tykännyt joukkuelajeista.

Jo koulun liikuntatunneilla pidin lajeista, joissa sain puurtaa itsekseni; korkeushypystä, pituushypystä ja jopa cooperin testistä, koska siinä sai kiertää urheilukenttää omassa rauhassaan.

Koulussa pelattiin paljon koripalloa, pesäpalloa, lentopalloa…joista lentopalloa inhosin erityisesti, koska siinä touhussa katkesi aina vähintäänkin yksi kynsi. Pallot tulivat kovaa kohti, ja usein tein väistöliikkeen siinä vaiheessa, kun muut olettivat, että otan pallon kiinni 🙂 Pesäpallossa taas palloon oli lyödessä hyvin vaikea osua, ja jos pallon saikin jossain takakentällä kiinni, ei palloa minun spagettikäsivarsillani heitetty kotipesään saakka.

Ainoa palloilulaji, jossa olin todella hyvä, oli polttopallo 🙂

Hieman vanhempana, peruskoulun liikuntatuntikokemusten unohduttua, keksimme ystävieni kanssa liittyä luokkamme sählyjoukkueeseen. Motivaationa taisi olla pelimatka naapurikaupungissa järjestettävään turnaukseen.

Jo ensimmäisissä harjoituksissa kävi kuitenkin ilmi, etten edelleenkään ollut kovin hyvä pallon perässä juoksija. Sählypallo pomppi ikävästi mailan yli jopa silloin, kun pönötin mailoineni suoraan pallon reitillä. Eniten tässä sählykokemuksessa, kuten lapsuuden liikuntatunneissakin, otti päähän joukkueeni jäsenten kiekuminen kentän laidalla. “Ota kiinni!”, “Tee maali!”, “Heitä!”, ikään kuin en ilman huuteluakin yrittäisi tehdä parastani ja tietäisi, että tarkoituksena on sohia pikkuruisen pieni pallo maaliin.

*******

Lapsena lajikseni valikoitui baletti, jota toki harrastetaan ryhmässä, mutta jossa jokainen on itse vastuussa omista liikeradoistaan. Tavoitteena ei ole voittaa muita kuin itsensä, eikä kenenkään toisen voitto ole minusta kiinni. Tämä ei tarkoita, ettenkö olisi kilpailuhenkinen; jos olisi mahdollista osallistua “sohvasyöpöstä fitness-kuningattareksi” -kilpailuun, lähtisin kiihkeästi tavoittelemaan kisan voittoa.

Liikun yhä yksin, mutta ryhmässä. Olen osa steppilaudalla puurtavien mammojen laumaa, joka hyppää, kuten jumppaohjaaja tahtoo, ja se, miten korkealle hyppään, on kiinni vain minusta itsestäni.

2 Replies to “Yksin ryhmässä

  1. No niin. Me ollaan ainakin selvästi samaa sukua. Mulla on paljolti samoja kokemuksia palloilulajeista, lentopallot lensi uhkaavasti kohti jne. Olin kyllä kohtuullisen hyvä syöttämään lentopalloja. Traagista kyllä, tykkäsin aika paljon esim. koripallosta mutta pituuteni takia (155 cm) siitä kai ei olisi voinut tulla mitään.

    Joo se kiekuminen kentällä haittasi kyllä.

    Cooperin testistä ja korkeushypystä tykkääminen on kyllä musta perverssiä! 🙂 Varhaisteininä mulla oli surkea aerobinen kunto ja taisi olla lihasvoimatkin, koska olen aika varma etten koskaan hypännyt yli metriä korkeushypyssä.

    Se “Sohvasyöpöstä fitnesskuningattareksi” -kilpailu on vain järjestelyasia: päätetään vain mitä jutskia mitataan (kunnon osa-alueet, ulkonäkö tms) ja pannaan kisa pystyyn. Kisa olisi yli kolmekymppiseille, ei me haluta luonnostaan hyvässä kunnossa olevia kaksikymppisiä mukaan!

    Taidanpa lähteä pitkälle yksinkävelylle lumiseen luntoon.

  2. Yksi yksinurheilija ilmoittautuu myös. Opettaja pakotti pelaamaan ringetteä eikä antanut rauhassa luistella ympyrää. Yläasteella “pääsin” kerran luokkani pesäpallojoukkueeseen, koska olin jämäsakista vähiten huono 😉

    Joukkueliikunta ei siis maistu. Ryhmäliikuntaa olen harrastanut, mutta nyt alan vähitellen löytää myös kotiliikkujan itsestäni. Aamuvoimistelulle looginen jatko on pieni punttijumppa ja lenkin jälkeen voi vähän lihaskuntoilla ennen venyttelyä. Kahvakuula on vielä kaupassa, mutta luulen että pian haen sen. Opastusvideot toivottavasti auttavat alkuun, muuten en oikein nähdä itseäni videon ohjaamana. Omavalintainen musiikki toimii paremmin 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.