Hanna
5-vuotiaamme on tällä hetkellä kovasti innostunut hiihtämisestä. Pihassa kulkee pieni latu, jossa tyttö sauvoo menemään ja välillä mitataan jopa kierrosaikoja.
Tällä viikolla myös päiväkodissa on ollut hiihtoa. Säästetyt eurot mielessämme minä ja mieheni ajattelimme, että tämä talvi sujuisi vielä vanhoilla kenkiin kiinnitettävillä suksilla. Hiihtopäivän jälkeen päiväkodista kuitenkin palasi hieman mutrusuinen tyttö, jonka ensimmäiset sanat olivat; ”Äiti mä haluan oikeat sukset! Kaikilla muilla oli monot.”
Itse olen viimeksi hiihtänyt yli kymmenen vuotta sitten Lapissa. Tuolla reissulla sukseni tuntuivat luistavan erityisen huonosti, ja minä syytin tietysti voitelua, vaikka vikaa taisi kyllä olla myös hiihtäjän huonossa kunnossa 🙂 Eräänä aamuna ”voiteluvastaavat” olivat lisänneet suksieni pohjiin silikonia luiston parantamiseksi ja matka kohti tunturia saattoi alkaa.
Alkumatka sujuikin hienosti, aurinko paistoi ja suksi luisti kuin itsestään. Ongelmat alkoivat, kun lähdimme kiipeämään tunturiin. Nousun puolivälissä aurinko meni pilveen ja lumi alkoi tarttua suksen pohjiin kiinni kuin strösseli sulaan toffeeseen. Suksenmallisissa lumikengissäni tamppasin itseni tunturin laelle ja pois tunturista. Paluumatka tuntui loputtoman pitkältä ja kun lopulta näin hiihtokeskuksen pilkottavan oksien välistä, vakuutin kaikille, etten enää koskaan hiihtäisi.
No, hiihtourani päättyminen ei oikeasti johdu tästä tapauksesta, vaan paremminkin siitä, että kaupungissa ladulle pääseminen oli vaikeaa ja elämän täyttivät muut hiihtämistä mielenkiintoisemmat kuviot.
Mutta eilen katsellessani urheilukaupan suksiosastolla, kuinka myyjä kiinnitti siteitä tyttäreni upo uusiin ”oikeisiin” suksiin, aloin minäkin innostua. Hiihtäminenhän on varsin tehokas tapa polttaa rasvaa, voisimme koko perhe harrastaa samaa lajia ja ehkä jo ensi talvena lähteä lomalle Lappiin…
Mutta ennen sitä välineiden ja ennen kaikkea voitelun pitää olla kunnossa! Liikkuminen on erityisen mukavaa silloin, kun sitä voi harrastaa kunnon välineillä; kun suksi ei jatkuvasti irtoa jalasta tai varpaat puudu jumppakengän sisällä. Usein tulee ajateltua, että urheiluvälineiden ei tarvitse olla kovin kummoisia, koska niitä käytetään niin harvoin.
Mutta ehkäpä ladulle tulee lähdettyä useammin, kun käytössä on kunnon välineet.
Kateeksi käy! Nyt on jo toista vuotta ihanat hiihtokelit Helsingissä mutta kun en omista suksia, en ole päässyt ladulle. 🙁 Viime viikonloppuna sentään kävelin metsässä ladulla (siis siinä kohdassa missä luisteluhiihtäjät hiihtävät, en itse ladun päällä) ja kadehdin ohi kiitäviä hiihtäjiä.
Mäkin haluun!
Mäkin olen hiihtänyt viimeksi 22 vuotta sitten. Mulla oli tapana kaatua suksilla useammin kuin luistimilla, joten suhde lajiin ei ollut mitenkään lämmin. Nyt olen alkanut haaveilla suksista juuri tuon liikunnallisen tehon takia, mutta haluaisin sukset joita ei tarvitse mitenkään hoitaa ja jotka luistavat itsestään 🙂
Ja muistan kyllä kouluajoilta, kuinka katkeraa oli 8-vuotiaana hiihtää äidin vanhoilla puusuksilla numeroa liian suurissa monoissa, tai 13-vuotiaana suksilla, jotka oli hankittu 4 vuotta aiemmin ja olivat siten aivan liian lyhyet… Kunnon välineillä on siis väliä, kun kehittää suhdetta liikkumiseen!