Jenkkakahvojen paluu

Olen edelleen kamalan kesävetelyyden vallassa!

Olen joutunut toteamaan, että päivittäinen pyöräily juna-asemalle ei ilmeisesti ole riittävän tehokasta pitämään kiloja kurissa. Tai ainakin pitäisi pyrkiä polkemaan niin, että hiki nousee pintaan.

Mutta kun minä hyppään pyörän selkään, tykkään polkea rauhallisesti rallatellen vanhojen suomi-filmien tyyliin. Ärsyynnyn vastatuulesta, sadepäivinä kasvoihin osuvasta vaakasateesta ja muista lentävistä taivaankappaleista, kuten kirvoista. Pyöräily on kivaa, kun ei ole kiire minnekään, mutta silloin rasva ei taida palaa kovin tehokkaasti 🙂

Kuten arvelinkin, mikään muu tuskin herättää minua kesähorroksestani kuin jenkkakahvojen paluu. Ja toden totta ne ovat täällä taas!

Vyötärönseudun on vallannut löysä liha, joka pyrkii kasaantumaan muhkuroiksi kylkiin. On aika tehdä jotain, tai sitten minun on vain hyväksyttävä tilanne ja jatkettava eteenpäin sulassa sovussa jenkkakahvojeni kanssa.

Hetken aikaa jo ajattelin, että ehkä voisinkin elää yhteiseloa jenkkakahvojeni kanssa. Voisin lopettaa käyttämättömän kuntosalikorttini murehtimisen ja keskittyä taas hymyilemään valokuvissa niin, ettei kaksoisleuka näy… Mutta sitten muistin, miten hienolta tuntui, kun vartalo oli kunnossa ja kunto korkealla.

Kuten Satu totesi viime postauksessaan, ei kannata lyödä läskiksi, vaikka kohtaakin vastoinkäymisiä.

Aika ryhdistäytymiseen on sopiva, sillä tässä vaiheessa kesää grillaaminen on käynyt jo vähän tylsäksi. Makkaraa eri muodoissaan ei ole pakko saada enää joka ilta.

Lisäksi sää on jatkuvasti sateinen, eikä grillaaminen sateessa ole kovin houkuttelevaa. Kesämässäilyn hiipuminen varmaan auttaa jenkkakahvojen vastaisessa taistelussa, mutta suurin syy tilanteeseen taitaa kohdallani olla hikiliikunnan puute. Seuraava etappi onkin kaivaa jumppavaatteet kaapin pohjalta ja lähteä hikoilemaan!