Joulu, mikä ihana tekosyy!

Kuntoilu on oikeastaan aika ärsyttävää.

Juuri kun läskin sulatus on päässyt hyvään vauhtiin, ja voi olla vähän tyytyväinenkin itseensä, kun on jaksanut kaamoksen hämärtämissä illoissa rämpiä housunpultut kastelevan vesisateen läpi pirteiden ihmisten jumppaparatiisiin edes kerran viikossa, iskee yleensä jonkinlainen taantumuksen tila. Tarvitaan vain yksi arjen rutiineista poikkeava tapahtumaketju, jonka jälkeen on helppo unohtaa, että leppoisan glögin lämmittelyn sijaan pitäisi ehkä olla hikoilemassa.

Lähestyvä joulu on tehnyt minusta jouluvalaistusta ja lahjojen hankkimista koordinoivan rouvan, jota hikijumpat eivät kiinnosta.

Koska kiirettä ei ilmeisesti ollut jouluvalmisteluissa aivan riittävästi, keksin, että olisi hauskaa vielä ennen joulua vähän tyhjätä kaappeja ja viedä vanhoja romuja myyntiin kirpputorille. Ajatus on aina aluksi yhtä innostava, mutta innostus lopahtaa yleensä siinä vaiheessa, kun ryhtyy näpräämään hintalappuja komeron perältä kaivettuihin ”aarteisiin”.

Kirpputorilla lapset poistavat myyntipöydältä vauvahelistimet ja muut lelut, joista eivät vielä 4 ja 6 vuotiaina malta luopua ja mies löytää viereiseltä myyntipöydältä jonkin sortin johdonpätkää, joka on vaan pakko saada. Myyntiajan päätyttyä täytyy löytää säilytyspaikka kaikelle sille, mikä jäi myymättä.

Joka joulu tilaan lasten valokuvista tehdyt joulukortit, ja tänä vuonna korttien tilaaminen jäi viime tippaan. Korttien päätähdet taisivat aistia, että äidillä on pikkuisen kiire, ja vaadittiin melkoisen monta otosta, että tonttulakit päässään halailevat siskokset saatiin ikuistettua hymyssä suin eikä sormi omassa tai siskon korvassa.

Juuri nyt liikunnalle ei vain ole aikaa. Tai niin ainakin uskottelen itselleni. Tottakai rakastan tätä kaikkea; jouluhässäkkää, lahjojen ostamista, tyhjenevän kirpputoripyydyksen ihmettelemistä…

Rakastan minä sitä liikuntaakin, sitten taas joulun jälkeen!