Satu
Joulu kului rattoisasti. Taisin kylläkin rikkoa melkein kaikkia aikaisemmassa kirjoituksessa mainitsemiani ”syömissääntöjä” paitsi viimeistä .
Siitä huolimatta tämä oli varmaankin ensimmäinen joulu jona en syönyt itseäni ähkyyn eikä minulla ollut kotiin lähtiessäni vaikeuksia mahtua farkkuihini. 🙂
Yksi asia jäi kuitenkin minua joulunvietossa askarruttamaan.
******
Vietin jouluaattoa Hannan perheen luona, mukana olivat myös Hannan puolison 60-kymppiset vanhemmat. Söin jouluaterialla suunnitelmani mukaan eli vain niitä ruokia joista pidän ja pidättäydyin toisesta kierroksesta. Sain tarpeeksi syödäkseni mutta minulla ei tosiaankaan ollut yhtään ähky olo, kuten yleensä joulupöydästä noustua.
Jossain vaiheessa iltaa Hannan appi totesi ohimennen, että ”On se kumma kun nykynuorille ei ruoka kelpaa.”. En tiedä oliko toteamus suunnattu minulle, mutta se jäi silti pyörimään mieleeni.
Olen pohtinut lausahdusta monesta eri vinkkelistä ja tulin siihen johtopäätökseen että lauseen kuvastamassa asenteessa ei nykymaailmassa ole juuri järkeä.
Kukaan ei hyödy siitä, että syön juhlissa itseni ähkyyn. Kukaan ei hyödy siitä, että syön ruokia vain siksi että ne on asetettu tarjolle. En olisi voinut perustella ylensyömistä edes sillä, että olisin sillä tavalla välttänyt loukkaamasta emäntää eli Hannaa, koska Hanna tiesi jo etukäteen, miten aion jouluani viettää.
******
Varmaan kyse on osittain sukupolvien välisestä erosta: kuusikymppiset ovat eläneet lapsuutensa eri maailmassa kun nykyiset nelikymppiset, puhumattakaan 2000-luvulla syntyneistä. Suomalaisten joulunviettotavat ovat kuulemma pitkälti peräisin 1800-luvulta, jolloin todella kärsittiin nälästä ja puutteesta ja ylensyönti oli harvinaista ylellisyyttä. Silloin juuri kenelläkään ei ollut varaa ”nirsoilla” ruuan suhteen.
Nyt elämme täysin erilaisessa maailmassa. Juuri kukaan ei kärsi puutteesta, mutta silti jouluksi hankitaan ruokaa monikertaisesti yli syöjien tarpeen. Useimmiten käykin niin, että ylimääräinen ruoka päätyy roskikseen tai terveyttä ja ulkonäköä rasittaviksi liikakiloiksi vyötärölle.
Mielestäni itse kunkin voisi olla aiheellista panna joulunviettotapansa – ja yleensä tapansa juhlia – suurennuslasin alle.
- Syötkö oikeasti jouluna niitä ruokia joista nautit, vai syötkö velvollisuudesta tai kohteliaisuuttasi?
- Harrastatko jouluna ylensyöntiä vain, koska se on tapana?
- Pitääkö juhlaruokia hankkia viikon tarpeisiin, vai riittäisikö ruokien hankkiminen päivän tai kahden tarpeisiin?
- Syötkö kaiken tarjolla olevan ruoan, koska se menisi muuten ”hukkaan”*?
- Voiko tilanteita ja asioita juhlistaa muuten kuin ylensyömällä?
*Arvaa minne se menee jos se päätyy ylikiloiksi vyötäröllesi? Ja parin vuosikymmenen päästä saat sitten maksat itsesi kipeäksi siksi, ettet malttanut heittää ruokaa ”hukkaan” (kolesteroli-, diabetes- ja verenpainelääkitys maksavat, samaten ohitusleikkaukset, pallolaajennukset ja jatkuva tarve uusia vaatevarastoa… Ja vieläkö kuvittelet, että Afrikan lapset säästyvät nälältä jos pistelet lautasesi aina puhtaaksi?)
******
Ja onko niin, että yltäkylläisyyden maailmassa kohtuuteen pyrkiminen on radikaalia?
Hyvä kirjoitus! Nirsoilustahan ei tarvi tehdä numeroa, tyyliin että ääneen kommentoisi ”yök, kuinka voit syödä tuota?!?”, mutta kaikessa hiljaisuudessa se mahdollistaa kohtuullisuuden. Kun ei makumieltymyksiensä takia mätä lautaselle joka sorttia, voi keskittyä nauttimaan järkeviä määriä niitä ruokia, joista pitää. Ja yltäkylläisyyden keskellä on jotenkin hoopoa ”ylensyödä”, kun kaikkea on niin paljon ettei voi edes tietää missä se ”ylen” menee. Kohtuullisuus taitaakin siis olla uusi nautintomme!
PS. Mä en ymmärtänyt pienenä koulutyttönäkään, miten se auttoi Afrikan lapsia, että latkin kerran vuodessa ikäväntuoksuista ohravelliä voittoman näkkärin ja vesilasillisen kera. Viikon tai edes päivän nälässä eläminen olisi varmaan tuonut afrikkalaisen todellisuuden edes piirun verran lähemmäksi ja auttanut vakuuttamaan uuden sukupolven siitä, että ruoka-apuun kannattaa sijoittaa rahaa.
Sä saat kohtuullisuuden kuulostamaan suorastaan dekadentilta kun puhut siitä nautintona! 🙂 Itse asiassa sehän on hyvä idea!
Muistan, että aikaisempina jouluina olen aina mussuttanut konvehteja ja joulutorttuja marraskuun puolesta välistä lähtien ja jouluaattona syönyt niin paljon, että illalla nukkumaan mennessä vatsaa on aina kivistänyt niin paljon ettei nukkumisesta ole tullut mitään. Viimeiset pari vuotta olen ymmärtänyt sanan ”kohtuus” vähän paremmin kuin aikaisemmin 😉
Kyllä mun mielestä jouluun silti kuuluu sellainen yltäkylläisyys, siinä missä yhdessäolo, joululahjat ja glögikin. Mielestäni se vanha kulunut sanonta ”ei ole väliä mitä syöt joulun ja uuden vuoden välillä, vaan uuden vuoden ja joulun välillä”, pitää enemmän kuin hyvin paikkansa.
Jouluinen mässäys rassaisi mua ehkä vähemmän jos itse tykkäisin enemmän perinteisistä jouluruoista… Suklaan kanssa ei ole ongelmia.
Minulle itselle se että joulua tai muutakaan juhlia ei tarvitse viettää ylensyömällä on myös vielä aika uusi oivallus. 🙂
Joulu on jo aika kaukana, mutta en silti malta olla kommentoimatta kohteliaisuudesta syömisestä. Olen itse 60-vuotias ja elänyt ainakin nykymittapuulla laskettuna köyhän lapsuuden. Tosin ruokaa ei meidän puoliksi karjalaisen taloutemme pöydästä koskaan puuttunut, ja kun vieraita tuli, pantiin pöytä koreaksi. ”Köyhtyy saap, muttei laihtuu”, sanoi vanha karjalainen sananlasku (siihen maailmanaikaan, kun Suomessakaan kaikki eivät saaneet tarpeeksi syödäkseen).
Monet minun ikäiseni on kasvatettu siihen, että lautanen pitää aina syödä tyhjäksi ja että ruuan jättäminen on loukkaus emäntää ja ruuan laittajaa kohtaan. Erityisesti vanhempieni ikäpolvi, 20-30-luvulla syntyneet ajattelevat näin. Isäni, joka on loistava kokki, muisti kehua vuolaasti ja moneen kertaan, kun kerran kylässä käydessämme söimme tavallista reilummin hänen herkkujaan.
Minusta joulu on kuitenkin poikkeus kohteliaisuudesta syömiseenkin. Yleensä silloin on pöytä niin täynnä kaikenlaista, että kukaan ei voi vaatia ketään syömään joka sorttia. Ei se ainakaan kohteliasta ole. Monessa perheessä ruokalajeja on paljon, koska yksi pitää yhdestä, toinen toisesta ja niin edelleen, ja kaikille on haluttu laittaa juuri sitä, mistä kukin pitää. Tähteet ja pois heitettävän ruuan määrä on sitten isäntäväen ongelma…
Tuputtaminen kuuluu ainakin 80-vuotiaiden tapoihin, koska he ovat eläneet kursailukulttuurissa. Ruokaa ei sopinut ottaa lisää ennen kuin sitä oli ainakin kahteen kertaan tarjottu, muuten vaikutti ahneelta.
Kahdeksankymppiet tosiaan ovat eläneet ihan eri kulttuurissa kuin me nuoremmat. Kaikki muuttuu nykyään niin nopeasti ettei enää oikein tiedä missä kulttuurissa milloinkin elää!
Minun mielestäni siinäkin on eroa miten kommentoidaan toisen ulkonäköä ja mahdollista
lihomista. Minun mielestäni lihomisen kommentoiminen on ehdoton no-no, mutta olen huomannut että vanhemmat ihmiset ovat siinä suorasukaisempia.
Vieraammassa kyläpaikassa minäkin olisi varmaan kokeillut vähän useampaa lajia. Hanna luona onneksi uskalsi olla kranttu. 🙂