Hanna
En ole koskaan pitänyt juoksemisesta.
Ensin juoksemisesta tulee mieleen koulun Cooperin testit ja nääntyminen urheilukentän ruohikolle.
Sitten tuskainen rymistely kuntosalin juoksumatolla ja lopulta lukuisat juoksuharrastukseen hurahtaneet tuttavat, joiden on päästävä lenkille säässä kuin säässä. Juokseminen on aina tuntunut kaikista vaikeimmalta liikuntamuodolta, lähinnä siksi, että niinä harvoina kertoina, kun olen sonnustautunut juoksuvetimiin, en yksinkertaisesti ole pystynyt juoksemaan kahtasataa metriä pidemmälle.
Eilen lähdimme koko perheen voimin kävelylenkille. Pelkkä käveleminen tuntui minusta jotenkin tylsältä ajatukselta, jolloin keksin, että minähän voisin kokeilla, kuinka pitkään jaksan juosta. Arvelin kuntoni kohentuneen ahkeran jumppaamisen seurauksena sen verran, että jaksaisin juosta edes ensimmäiset viisisataa metriä.
Hämmästys oli suuri, kun pysähdyin ensimmäisen kerran vasta palattuani uudelleen kotipihaan; olin juossut kokonaiset kaksi kilometriä! Missään vaiheessa mahaan ei pistänyt, eikä muutenkaan tehnyt mieli luovuttaa.
Arvaatte varmaan, mitä on ohjelmassa seuraavana vapaapäivänä? Uusien lenkkareiden osto! Juoksin kaksi kilometriä huonokuntoisissa vapaa-ajan kengissä, koska edelliset omistamani lenkkari ovat mennet roskikseen jo vuosia sitten.
On tietenkin hölmöä kuvitella, että minusta tulee juoksuharrastaja vain yhden lenkin jälkeen. Ja vielä hölmömpää on kai kuvitella, että uudet lenkkarit saavat minut jatkamaan juoksemista.
Mutta mielestäni jenkkakahvojen vastaisessa taistelussa myös hölmöt keinot ovat sallittuja!
Juoksemisesta tulee mullekin mieleen kun stressasin 13-vuotiaana jo etukäteen Cooperin testejä. Tosin lukioaikana kun harrastin balettia harrastin myös vähän kävelyä/juoksua ja sen ansiosta sain ensimmäistä kertaa elämässäni kohtuulliset tulokset Cooperin testistä. Jos mulla ei olisi taipumusta polvivaivoihin juoksisin varmaan nytkin.
Ehkä se juoksu on niin vaikeaa osaksi siksi, että kun juostaan niin se tapahtuu jossain testitilanteessa jossa juostaan kuntotasoon nähden liian kovaa. Sama tietysti pätee jos yrittää aloittaa juoksuharrastuksen itsekseen: harva tajuaa aloitta maltilla.
Eli perheen kävelytahdissa hölkkääminen on voinut olla juuri sopiva aloitusvauhti sulle.
Odotan jatkoa mielenkiinnolla ja kauteudella! 🙂
Ei se matka tapa vaan se vauhti jne. Siis ihan loistava päätös ostaa uudet lenkkarit!
Minä en ole mikään juoksuhirmu ja siinä on paljon kynnyksiä viimeistään sen 7 km:n ylityksessä, mutta on se joskus vaan mahtava tunne, kun huomaa, että kilometrit jäi taa. 🙂
Alkumatkan otin aika rauhallisesti, mutta sitten muun porukan jojomainen eteneminen alkoi ottaa päähän ja kirmasin kotiin hurjaa vauhtia 🙂 Tietenkin haaveillen pitkistä juoksulenkeistä, joita josus tulisin tekemään!