Ylös, ulos ja lenkille!

Lauantaina halusin lähteä juoksulenkille, mutta yksin lähteminen ei tuntunut kivalta ajatukselta. Päätin siis raahata koko perheen mukaani.

Ajatuksena oli, että juoksisin itse toiseen suuntaan ja kohtaisin toisesta suunnasta liikkeelle lähteneet miehen ja lapset reitin loppupäässä.

6-vuotias halusi kuitenkin tulla samaa reittiä kuin minä, kuulemma hiihtäen. Sanoin, että ei onnistu, sillä matka on aivan liian pitkä pyörätiellä hiihtelyyn. Tästä seurasi tarmokasta vastustusta ja kitinää, jonka edessä annoin lopulta periksi ja lupasin, että jos sukset vaihdetaan polkupyörään, niin tyttö saa tulla mukaani.

Tajusin toki itsekin, että hommalla olisi tasan ”fifty-sixty” mahdollisuudet mennä ihan putkeen, mutta hei, aina kannattaa yrittää 🙂  

Innokkaina pyrähdimme liikkeelle. Ensimmäiset kaksisataa metriä sujui hienosti, sitten alkoi valitus. ”Pyörässä on jotain vikaa, lumessa ei voi ajaa, miksi kaiken aikaa on ylämäki…”

Käytin kaikki vuosien saatossa kertyneet suostuttelukikkani, joiden voimalla pääsimme reitin puoleen väliin, jossa kohtasimme miehen ja pulkassa istuvan pikkusiskon, jotka ihmettelivät minne olimme jääneet.

Olimme kahden ja puolen kilometrin päässä kotoa. Mukana 1 pulkka, 1 pikkuinen vaaleanpunainen polkupyörä, 1 kiukkuinen ja lannistunut 6-vuotias ja 1 pulkastaan mustasukkainen 4-vuotias, 1 urheiluhullu perheenäiti ja 1 vaimonsa ja tyttäriensä kotkotuksiin tottunut rauhallinen mies.

Loppumatkan ajan lapset istuivat pulkassa ja minä sain taluttaa pyörän kotiin. Joskus sitä vaan keksii typeriä ideoita. Kaiken olisi pelastanut vähemmän kunnianhimoinen reittivalinta, tai puhelimen mukaan ottaminen, jonka avulla operaatio perhe-lenkin olisi voinut keskeyttää.

Ei ehkä hienoimpia ideoitani, mutta sain sentään koko porukan ylös sohvalta ja ulos liikkumaan!