Riittäisikö vähempikin?

Jostain syystä televisiosta tuli eilen 80-luvun jumppaohjelmia. Niitä ikivanhoja, joissa kaksi naista jumppailee televisiostudiossa mintunvihreät kokotrikoot päällään. Liikkeet olivat aika huvittavia, ohjelmatiedoissa kerrottiin, että kyseessä oli jumppa hieman edistyneemmille kuntoilijoille, mutta jumppatädit tekivät pääasiassa kylkitaivutuksia ja hankalan näköisiä kyykkäyksiä.

Ohjelmaa katsoeessa tuli myös mieleen, että jossain vuosien varrella televisiossa esiintyvien jumppatätien ulkomuotokin on muuttunut melkoisesti. En tiedä, mahtaako kuntoiluguruksi nykyään enää edes päästä, ellei vatsassasi ole jotain, joka edes kaukaisesti muistuttaa six packia.

Nykyajalle on tyypillistä, että mikään ei ole tarpeeksi. Täytyy olla hoikka, muttei liian laiha. Täytyy olla rypytön, mutta ei kiristetytn näköinen. Täytyy olla muodikas, mutta ei saa pukeutua liian nuorekkaasti. Töissä on oltava tarmokas työntekijä ja kotona pullantuoksuinen äiti. Pitää muistaa liikkua, koska se on terveellistä ja laittaa lautaselle paljon vihanneksia, koska ne vasta terveellisiä ovatkin!

Kaiken tämän hääräämisen keskellä suututtaa lukea lehdestä, että nykyihmisen elämä on niin onnettoman passiivista, että päivittäinenkään puolen tunnin kuntoilu ei ole tarpeeksi. Uskon kyllä, että jo 80-luvulla oli kasapäin päivät pitkät takapuolensa päällä istuvia toimistotyöntekijöitä, joiden illat täyttyivät ihan jostain muusta kuin liikunnasta. Mutta meuhkattiinko asiasta silloin yhtä paljon kuin nyt? En usko!

Joskus olisi hyvä jättää syyllistäminen vähän vähemmälle ja keskittyä antamaan positiivista palautetta. Ésimerkiksi näin; on hyvä, että kaiken kiireen keskellä jaksaa liikkua edes joskus.

Taidan näyttää aika lailla samalta kuin 80-luvun jumppatädit (ainakin se tukevampi niistä), ja olen ylpeä siitä!