Totesin että katsantokannasta riippuen olen joko laihtunut joko n. 2 kiloa tai lihonut 2 kiloa. Jos pidän tarkastelujaksona yhtä vuotta, olen laihtunut 2 kiloa, jos taas asetan tarkastelujaksoksi 6 kuukautta, niin olen lihonut n. 2 kiloa.
Ne kaksi kiloa taisivat tulla takaisin kevään ja alkukesän stressiputken aikana ja jälkeen. Tosin totesin aamulla, että olen ”laihtunut” 300 grammaa sitten syyskuun alun. 🙂
*******
Minulle on tullut kummallinen tapa ”jojolaihduttaa”. Tai kai se on ihan normaalia.
Saatan elellä ihan normaalia elämää jonkin aikaa, mutta sitten joko a) menen vaatekauppaan ostoksille tai b) näen itseni valokuvassa. Silloin hermostun, mistä seuraa se että rupean taas merkkailemaan syömisiäni Kiloklubin laskuriin ja pidän jonkin aikaa yllä jonkinlaista kalorivajetta.
Jossakin vaiheessa homma sitten taas lopahtaa.
Syyskuun alussa olin niin tympääntynyt sinnikkäisiin ylikiloihini, että haaveilin ryhtyväni käyttämään Fit and Feelgood–ateriakorviketta saadakseni aikaan edes jonkinlaisen pysyvän kalorivajeen. Kävin katsomassa ateriankorvikepurkkeja kaupassa ainakin kaksi kertaa, mutta onneksi laihdutushäpeä esti minua ostamasta niitä.
Varsinaista laihdutteluahan tämä ei ole siinä klassisessa mielessä että ryhtyisin jollekin kitukuurille. Kitukuurien aika taitaa lopullisesti ohi minun kohdaltani – kun on oppinut syömään oikein, typeriin laihdutuskuureihin ei enää oikein ole paluuta.
******
Pari vuotta sitten suhtauduin optimistisesti ajatukseen, että opin vielä syömään normaalin rennosti ja pudotan kohta ne loput kilotkin. Nyt en ole enää asian suhteen yhtä optimistinen. Ehkä olen luonteeltani liian militantti oppiakseni suhtautumaan ruokaan normaalisti – tai sitten siihen vaan menee minulta aikaa 5 vuotta parin kolmen sijasta?
On kummallista, että olin neljä vuotta sitten itse asiassa normaalipainoinen. Sitten paino ampaisi nousuun eikä ole siitä enää hetkahtanut alas.
*******
Eilen kävin tutkailemassa Patrik Borgin listaa pysyvän laihtumisen edellytyksistä.
Listan muut kohdat eivät tuota vaikeuksia, kakkoskohdasta (vapautunut ja syyllistymätön syöminen) löytyy vielä ehkä vähän korjattavaa ja ykköskohdasta löytyy runsaasti korjattavaa.
Ykköskohta menee näin:
1) Pohdi oletko puhki, umpistressaantunut tai koetko elämän mielekkyyden muuten vain kyseenalaisena. Ala selvittää tämän vyyhden taustoja ja ratkaisemaan hiljalleen ongelmia: väärä työ, huono parisuhde, uni, elämänasenne, kohtuuttomat vaatimukset jne.. Jokin kiinnostuksen kohde (ihmissuhde, harrastus tms.) on liki välttämätön ja terapia/työnohjaus aina suositeltavaa jos ongelmat tuntuu ratkaisemattomilta.
No tässä ainakin on häikkää – elämäni on suoraan sanottuna perseestä, mutta enpä keksi miten sen voisi yhtäkkiä muuksi muuttaa. Asioiden korjaamiseen kun menee yleensä useampi vuosi, varsinkin jos sen joutuu tekemään omin voimin.
Tylsäähän näitä läskejä on katsella vielä seuraavat 3-5 vuotta. 🙁
Moi!
Älä suotta stressaannu. Jojoilu on varmasti yksi suositumpia ”painonhallintakeinoja”, valitettavasti. Meillä se on kiertänyt äidiltä minulle. Vuoden aikana painoni nousi noin seitsemän kiloa, onneksi kuitenkin osa selvästi myös lihasmassaa. Kuitenkin kolmessa kuukaudessa olen taas hitaasti onnistunut tiputtamaan jo miltei kaksi kiloa kiloklubin avulla. Normaalipainoinen olen kuitenkin aina ollut, mutta ei se siltä aina tunnu.
Olen itse huomannut kyseleväni itseltäni, uskallanko olla tyytyväinen omaan kehooni. Toisaalta tekisin varmasti itselleni ja läheisilleni suurimman palveluksen jos nauttisin itsestäni ja tuntisin itseni hyväksi ja kauniiksi minkä painoisena vain, mutta samalla alan tuntea huonoa omaatuntoa samaisesta asiasta, sillä tällöin en tunne ruoskivani itseäni tarpeeksi saavuttaakseni parhaimpani. Toisaalta taas olen varmaan onnellisimpina aikoina huomaamattani pudottanut painoani ja saavuttanut eniten tavoitteitani. Silti repsahduksen ja itsekurin menettämisen pelko pitää minut tyytymättömänä itseeni ja kehooni. En tiedä itsekään mikä neuvoksi, joten hyötyä tästä kirjoituksesta ei sillä tavalla ole, mutta halan vain sanoa että tiedän todella miltä sinusta tuntuu. Pelkään etten koskaan kykene elämään tasapainoisesti, vaan niinkin arkinen asia kuin ruoka tulee aina olemaan se iso mörkö, jonka kanssa joutuu taistelemaan lopun elämää. Se on on aika rankka ajatus, kun mittarissa on vasta 23 vuotta.
Kiitos kommentista, Tuulia. Tiesin etten ole yksin mutta on silti lohduttavaa kuulla se oikeasti jonkun muusta.
Huono juttu on sitten se, että oman kokemuksen ja kuulemieni tarinoiden mukaan on tosiaan mahdollista elää teini-iästä hautaan niin että ruoka (ja tyytymättömyys omaan kroppaan) kulkee mörkönä mukana. Laihduttaminen ei sitä ongelmaa poista.
Luulen että ongelmaan on jonkinlainen ratkaisu, itse en ole vain vielä löytänyt sitä.
Kannattaisi mittauttaa kilpirauhasarvot jos et ole jo tehnyt sitä. Vajaatoiminta on syy monen selittämättömään painonnousuun. Ja siihen että painoa ei saa alas vaikka miten yrittäisi.
Tarkistan kilppariarvot kunhan saan siihen mahdollisuuden. Tosin epäilen kyllä ettei ongelma löydy sieltä. En ymmärrä kuinka pystyisin tanssimaan 1,5 putkeen salsaa jos kilpirauhasarvoni olisivat kovasti alhaalla. Tänään rumbattiin kuin viimeisät päivää ja reidet sai kyytiä. 🙂
Itse ihailen ihmisiä, jotka osaavat olla täysin tyytyväisiä itseensä sellaisina kuin ovat. Oli kiloja tai ei. Tuntuu siltä, että nykyään sellaiset ihmiset (varsinkin naiset) ovat harvassa. Eikä se ole mikään ihme, kun kaikkialla toitotetaan, että nykyajan norminainen on hyvä kaikessa.
Joskus kilot vaan jojoilevat, ja oli syy mikä tahansa, niin ei kannata jäädä liiaksi murehtimaan sitä.
Olet ihana sellaisena kuin olet!
Se että osaa olla itseensä tyytyväinen on kyllä harvinaine taito. Ja tosiaan on kai niin että nykyaikana vaatimukset ovat kaikessa kovat – ei riitä että on normaalipainoinen vaan pitää olla bikinifitness-kroppa tms.
Mulla painonhallinnan avainasemassa oli oman elämänasenteen muuttaminen. Nyt kun katson muutaman vuoden taaksepäin, mun elämässä ei ole muuttunut yhtään mikään muu kuin oma suhtautuminen asioihin. Ei sekään helppo tie ollut, mutta oman ylipainon syiden vierittäminen jonkun ulkopuolisen asian syyksi (stressi, parisuhde, työpaikka, kiire jne.) ei sekään johda mihinkään.
Niin ja mitä tohon jojoiluun tulee, niin kyllä mulla helposti saattaa vaaka heilua muutenkin kuukauden sisällä ton pari kiloa, myös esimerkiksi hormonitoiminnasta johtuen 🙂
Kaksi kiloa ylös tai alas EI ole jojoilua, vaan muun muassa nestetasapainon ja hormonaalisen tilanteen vaihtelun aiheuttama, täysin normaali ilmiö. Varsinkin naisihmisen vaa’an lukemat voivat heitellä pari kiloa jopa yhden vuorokauden sisällä.
Myös minä luotan näissä asioissa Patrik Borgiin. Hän sanoo esimerkiksi, että mitä vähemmän yrittää syödä, sitä enemmän tulee lopulta syöneeksi. Rento, kontrollista vapaa suhtautuminen ruokaan ja syömiseen vaatii opettelua ja pitkää harjoittelua, enkä tiedä, voiko vuosikymmenien ”laihduttelija” päästä kontrollista koskaan eroon.
Ainakin siitä jää syyllisyys, vaikka ei syömisiään rajoitakaan, joku laihdutuspiru istuu olkapäälle heristämään sormea joka kerta, kun avaan karkkipaperin. Minulla ylipainoa on vähintään 15 kiloa, ja joskus mietin, pitäisikö oikeasti yrittää laihtua, kun on kaikenlaisia nivelongelmiakin. Toisaalta en enää uskalla sitä tehdä, koska aikaisemmat laihdutukset ovat säännönmukaisesti päättyneet siihen, että pudotetut kilot ovat tulleet korkojen kanssa takaisin. Lopetettuani laihduttamisen 6 vuotta sitten olen lakannut lihomasta, paino vaihtelee vain parin kilon haarukassa, mikä on siis ihan normaalia.
Tällä hetkellä kaikki suunnitelmat tähtäävät ensi kevääseen, jolloin sanon hyvästit työelämälle. Olen luvannut itselleni olla aktiivinen eläkeläinen, joten uskon, että lisääntyneestä vapaa-ajasta osa kuluu myös lisääntyneeseen liikuntaan.