Luistelun lumoissa

Nuorimmaiseni, neiti 5-v, on päättänyt ryhtyä tulevaisuuden Kiira Korveksi.

Aikaisemmin kumpikaan tytöistä ei ole ollut innostunut luistelusta, mutta siitä lähtien, kun Dancing on Ice -ohjelma alkoi televisiosta, on nuorempi vaatinut päästä luistelukouluun.

Omista ennakkoluuloistani johtuen, en ole koskaan ”markkinoinut” luistelua kummallekaan harrastukseksi. Olen kuullut tarinoita äideistä, jotka joutuvat värjöttelemään kentän laidalla, kun pikku pallerot touhuavat jäällä. Esiintymisasuihin täytyy ommella pienen pieniä paljetteja yötä myöden ja kerätä seuralle rahaa myymällä vessapaperia ovelta ovelle…. ei kiitos.

Pidän harrastuksista, joissa vanhempien osallistuminen tarkoittaa kuljettamista, lukukausimaksujen maksamista ja esityksiin yleisöksi ilmestymistä.

Uskon kuitenkin vakaasti siihen, että jos lapsella on palava intohimo jotain lajia kohtaan, voi tuosta intohimosta syntyä paljon hyviä asioita. Siitä syystä takana on nyt luistelukoulun ensimmäiset harjoitukset. Pikku-neiti ei vielä viime talvena pysynyt luistimet jalassa edes pystyssä, joten en tiennyt yhtään, mitä odottaa.

Ehkä into korvaa kokemuksen; harjoitukset alkoivat puoli kuudelta, mutta neiti luistelija odotti eteisessä lämpimästi kerrospukeutuneena jo neljän jälkeen tullessani töistä kotiin 🙂

Puoli kuudelta lapset tepastelivat jäälle, kukin omalla tyylillään. Aluksi neiti 5-v eteni jäällä hitaasti ja varovasti töpöttäen. Aikuinen voi vain kuvitella, miten ärsyttävältä tuntuu, kun käsketään luistella punaiselle viivalle, ja jalkaan köytetyt terät eivät vaan kerta kaikkiaan kuljeta oikeaan suuntaan riittävän nopeasti. Muut seisovat jo viivalla, ja oma matkanteko tyssää luistimen kärjen ärsyttäviin ”jarruihin”. Hämmästyttävän nopeasti pikkuneiti otti haltuun oikean kaatumistekniikan, enkä voi kuin ihailla tytön intoa ja tarmoa.

Ja totta tosiaan jäähallilla oli kylmää, mutta ihan äkkiä ei tule mieleen lajia, jota olisi yhtä jännittävää seurata kentän laidalla värjötellen.