Ruuhkaiset ajat

Tammikuisen sunnuntaijumpan ihanuuksiin kuuluu täyteen pakattu jumppasali.

Höyläsin kuntosalikorttiani viime sunnuntaina viisitoista minuuttia ennen tunnin alkua, ja onnistuin olemaan viimeinen, joka sai lapun kyseiselle tunnille.

Salissa lähes jokainen neliö oli jo varattu jumppamatoilla ja vesipulloilla. Tunnelma oli tiivis kuin turkkilaisella torilla, tilanteen pelasti vain se, että sali oli täynnä rauhallisia ja hiljaisia suomalaisia, jotka tilan puutteesta huolimatta koettivat pysyä mahdollisimman kaukana toisistaan.

Tiivis tunnelma ei niin kovasti haittaa, jos tunnilla liikutaan pääasiassa ylös ja alas, mutta kun pää on kohti lattiaa ja heilautetaan jalka kohti kattoa, on vieruskaverin purukalusto vaarassa.

Tunnin jälkeen ryhdyin miettimään, onko koko hommassa mitään järkeä? Onko minun pakko viettää kaksi tuntia sunnuntai-illastani liian täydessä jumppasalissa? Syksyisin ja joulun jälkeen tilanne on aina kaoottinen. Huonona päivänä kuntokeskuksen ruuhkat ottavat päähän, hyvänä päivänä olen sitä mieltä, että aina on tilaa yhdelle, joka käyttää rexonaa.

Parhaimmillaan kuntokeskuksessa liikkuminen on ihanaa. Liikunnasta tulee mahtava fiilis ja kanssajumppaajien läsnäolo motivoi ja kannustaa. Pahimmillaan kuntokeskuksessa liikkuminen on yhtä kuin vieruskaverin sormi silmässä tai tilan ahtauden vuoksi puoliteholla tehty selkälihasliike.

Ruuhkia en voi poistaa, mutta jos en niistä pidä, voinko liikkua väljemmin?

Ei taida enää onnistua. Olen kuin sisäkissa, joka ei enää pärjää ulkona ilman valjaita ja taluttajaa. Kun on tottunut siihen, että kuntoillakseen on mentävä kuntokeskukseen, on vaikea keksiä, mitä tekisi sen sijaan. Täytyy vain olla tyytyväinen siihen, että olen mieltynyt edes jonkinlaiseen liikuntamuotoon sohvalla notkumisen sijaan ja yrittää kestää läpi ruuhkaisten aikojen.