Satu
On taas se aika vuodesta.
Viime torstaina juttelin äidin kanssa puhelimessa ja hän valitti että housujen vyötärö ei mene enää kiinni. Äiti kertoi ratkaisseensa ongelman väliaikaisesti kuromalla vyötärön kiinni narulla (vinkki tuli isältä, jolla on kokemusta tällaisista asioista). Nyt on ostettu uudet, yhtä kokoa suuremmat housut – ja painoindeksin on todettu nousseen yli 30:nen (lihava).
Itse hyppäsin myös puntarille keskiviikkoaamuna. Tulos, 70,8 kg (BMI 29.5 : melkein lihava).
Viimeisestä punnituksestani on 5 kuukautta ja halusin tietää mihin suuntaan olen menossa. Tulos on mielestäni aika hyvä, koska paino on pysynyt suurin piirtein samana (alkusyksystä painoin 70 kiloa). Ilman intuitiiviseen syömiseen kuuluvia ruokakokeiluja ja loppusyksyn hankaluuksia olisin hyvin saattanut jopa laihtua kilon pari.
*******
Joku saattaa tietysti ihmetellä mikä ihmeen dilemma se on punnitseeko itseään, varsinkin jos on tarkoitus pudottaa painoa.
Kun se olisikin niin yksinkertaista!
Hanna kuvaili mielestäni viime postauksessaan aika hyvin itsensä punnitsemisen ongelmallisuutta:
Muutama päivä sitten sain pitkästä aikaa patterit vaakaani ja astelin rohkeasti punnitsemaan itseni. Tyrmistyneenä jouduin toteamaan, että painolle ei edelleenkään ole tapahtunut yhtään mitään. Olen samoissa lukemissa kuin kolme kuukautta sitten.
Tiedon iskettyä tajuntaani, näytti vyötäröni heti peilikuvassakin levinneen. Olen mitannut vyötäröni säännöllisesti ja tiedän vyötäröltä kadonneen useita senttejä, mutta yhtäkkiä en enää nähnytkään kadonneita senttejä vaan yhä liian löysän vatsanahan. En osannutkaan enää iloita kadonneista jenkkakahvoista….[korostukset minun]
En tiedä onko se jonkinlainen opittu reaktio vai ei, mutta vaa’an lukemilla tuntuu olevan suorastaan maaginen vaikutus ihmis(nais-?)mieleen. Ei auta vaikka tietäisi että vaaka ei kerro mitään kehon koostumuksen muuttumisesta ja siitä kuinka paljon kropassa on nestettä punnitushetkellä.
Kumpaa mielesi uskoo enemmän: vaa’an lukemia vai päällä roikkuvia vaatteita?
*******
Itselläni on samankaltaisia kokemuksia kuin Hannalla.
Kolmisen vuotta sitten syksyllä löysin Kiloklubin palvelun ja opettelin ensimmäistä kertaa syömään kunnolla eli niin että syömisen laatukriteerit täyttyvät.
Päivittäinen kalorimäärä oli aina vähintään 1500 kcal ja lisäsin ruokavaliooni rasvojen ja proteiinin määrää (koska ne jäivät helposti liian alhaisiksi ruokavaliossa, joka koostui helposti syötävästä vaikkakin terveellisestä ruoasta eli puurosta ja ruisleivästä). Tasasin myös ateriarytmejä eli lähinnä lakkasin syömästä liian kevyesti aamuisin ja lounaalla.
Ja johan alkoi tapahtua – vaatteet alkoivat roikkua ja ihmiset huomautella pienentyneestä olemuksestä.
Ikävä kyllä vaa’an lukemat eivät olleet leikissä mukana. Niinä neljänä kuukautena jona käytin Kilokubin palvelua kevenin 63 kilosta 60.6 kiloon eli 0.6 kiloa/kk. Hermostuin lopulta koko hommaan niin, että lakkasin lopulta punnitsemasta itseäni kokonaan. Päätin etten halua olla vaa’an vanki.
Nyt tietysti kirkuisin onnesta jos painaisin 60,6 kiloa. Todellisuutta on kuitenkin se, että kahden vuoden punnitsemattomuuden, polvivaivojen, vaihdevuosien ja muiden vastoinkäymisten jälkeen olen 10 kiloa lihavampi. Huh.
*******
En tiedä olisiko säännöllinen punnitseminen estänyt minua lihomasta yhtä paljon, mutta ehkä tilanteen säännöllisestä seuraamisesta olisi ollut jotain hyötyä.
Kun viime keväänä jaksoin taas kiinnostua elämäntapojen parantamisesta, päätin ryhtyä ottamaan itsestäni valokuvia seuratakseni sitä kuinka rasvakerros kutistuu. Ja kyllähän se pienentyminen näkyy kuvissakin varsin hyvin, vaikka minulla ei ole harmainta aavistustakaan paljonko laihduin kiloissa. Alla on esimerkkiä parista ”mahakuvasta” viime keväältä: poseeraan kuvissa päälläni koon 38 tavoitehousut.
Tarkoitus on ruveta syömään pikkuisen kurinalaisemmin ja ryhtyä taas seuraamaan tilannetta. Tällä kertaa on tarkoitus yhdistää sekä vaa’an lukemat että mahakuvat (inhoan mittanauhalla mittaamista – saan aina kummallisia lukemia). Kovin usein en aio napsia kuvia tai hyppiä vaa’alla, kerran kuussa saa riittää.
Ajatuksia itsensä punnitsemisesta? Pelottaako vaa’alle astuminen?
Kuva: Flickr/superwebdeveloper.
Hi Satu! I hate the scale and weighing, but I hate gaining weight even more. Further, I am somewhat delusional about how much I weigh, so I need the number smacked in my face sometimes. The scale seems not to be able to say it kindly, but it does tell the truth. It’s a truth I need to hear. And, subconsciously, I really do know when I’m eating badly. The scale isn’t really telling me something I don’t already suspect.
Part of this scale resentment is that we all want to think that somebody else has it easier with scales, that they are not fluctuating. And that, somehow, the scale talks more kindly to them. I’ve come to the conclusion that we all have a very hard time with food management, except the small set of people who don’t. Age really does make the fat hang on more persistently. Internal numbers, that were easily kept low in our younger years, now automatically go higher. Instead of being so frustrated about this, I am just finding friends with the same aging situation, so that we can laugh about it and keep fighting against it. In this case, having friends with the same problems is a great comfort and more fun.
🙂 Marion