
Minussa on selvästi jotain vialla… lähdin eilen illalla tehokiinteytysjumppaan, huolimatta siitä, että olin väsynyt, pakkasta oli 25 astetta, oli pimeää, takapuoli jäätyi auton penkkiin kiinni ja auto pörisi kuin huonosti käyvä kaivinkone.
Vielä marraskuussa olisin höröttänyt sohvalla moiselle ajatukselle, mutta tällä hetkellä kotona pysytteleminen tuntuu toisinaan vaikeammalta kuin liikkeelle lähteminen.
Yritän käydä kuntoilemassa vähintään kaksi kertaa viikossa, yleensä tiistaisin ja torstaisin, usein myös viikonloppuisin. Viikon alussa mies ilmoitti olevansa torstaina iltavuorossa, jolloin totesin järkyttyneenä, että ihanan kamala tehokiinteytysjumppani uhkaa jäädä väliin. Marmatin aikatauluongelmasta ystävilleni, joista toinen neuvoi viemään lapset mummolaan ja toisen katse kertoi, että minun olisi vain parasta odottaa parempaa ajankohtaa urheiluhulluuteni toteuttamiseen.
Kuntoiluharrastukseni sovittaminen perheen aikatauluihin ei aina ole helppoa.
Pienten lasten äitinä en voi pyrähtää jumppaan aina kun mieli tekisi. Kun töistä ja päiväkodista ehditään kotiin, jää yhteinen ilta-aika toisinaan kovin lyhyeksi. Silloin tällöin tulee mietittyä, onko äidillä oikeus kiiruhtaa kuntoilemaan kesken iltarutiinien vain siksi, että saisi pienemmän pepun ja kauniimmat kurvit?
Tällä kertaa lapset lähtivät hyvillä mielin mummolaan ja minä innoissani jumppaan.
Tunnin verran hikosin, puhisin, punnersin ja olin jumpan jälkeen iloinen ja energinen. Kotona jaksoin iltapuuron keittämisen ohella eläytyä lasten kotileikkiin ja juoda kymmenen kuppia lasten keittiössään keittämää kahvia ja syödä kymmenen palaa muoviuunissa paistettua herkullista paperikakkua.
Kuten hyvä ystäväni totesi; kun äiti voi hyvin, koko perhe voi hyvin!
Mun käännös: kun äiti käy jumpassa, perhe voi hyvin! 🙂 Ja tytöt oli varmaan tyytyväisiä kun jaksoit osallistua ahkerasti leikkeihin.
Sun liikuntaohjelma kuulostaa jotenkin paremmalta kuin mun oma. Eilen puhisin itsekseni sotkuisella lattialla ja sitten hypin ja pompin läpi 4 minuutin tabata-ohjelman. Tänään on onneksi party-päivä muualla. 🙂
Joo hei. Kyllä jumppa petraa mieltä ja kroppaa. Mikä parasta, pienet tytötkin oppivat siinä sivussa, että äiti-ihminen voi olla aktiivinen ja sallia lapsillekin muuta seuraa kuin vain omansa. Ihminen on sosiaalinen eläin ja tekee hyvää olla muidenkin kanssa kuin aina vain äidin silmän alla. Ja kyllä väliin tulee taas niitä päviä, kun ei jaksaa rientää jumppasalille vaan haluaa pössötellä kotosalla omien mussukoidensa kanssa.. Järjestelykysymys, mitä ehtii ja haluaa tehdä, vai? Kotijumppa muuten vaatii itsekuria, Satu. Se ei ihan kaikilta sujukaan. Minä ainakin keksin kotona kaikkea muuta ja lintssaan heti parin liikesarjan jälkeen.
Hyvä että mulla on itsekuria edes siihen! Siinä vaan paljastuu kämpän siivoustilanne turhan hyvin. 🙂
Juu, ennen jumppakärpäsen puremaa luulin, että liikkumattomuuteni johtuu ajanpuutteesta. Mutta eihän se siitä johtunut, vaan saamattomuudesta. Kyllä se tosiaan on pääasiassa järjestelykysymys, aikaa löytyy, jos vain on intoa 🙂
Hei!
Mielenkiintoinen blogi! Täytyy syventyä ajan kanssa.
Itseälläni on juoksemisjuttuja ja muuta hyvän olon sälää, jos kiinnostaa 🙂
Hei, oikein kiva kuulla, että olet löytänyt meidät rennosti kuntoon yrittävät 🙂