Satu
Eilen muhun iski kunnon tunnesyömiskohtaus. Tai pitäisikö sitä kutsua pikemminkin moderniksi stressireaktioksi?
Olen tehtaillut viime päivinä hakemuksia eri viranomaisille ja eilen lopulta meni kuppi nurin. Kaivoin tuskan hiessä mappejani ja lipaston laatikoita löytääkseni kaikki hakemuksiin tarvittavat liitteet. Aikaa suttaantui tuntikausia ja seurauksena oli tunnetila jota voi kutsua vain yhdellä nimellä: voimaton raivo.
Kiukusta puhisten vedin lopulta vaatteet niskaan ja lähdin marssimaan ostarille pitkää reittiä: kohteena Makuunin irtokarkkilaarit. Lumentulon ja pakkasen takia kävely oli yhtä liukastelua, mikä tietysti sai minut suuttumaan entistä enemmän. ”Elämä on yhtä taistelua, kun uloskaan ei voi mennä kävelemään ilman että on vaara saada kallonmurtuma! ”
Makuunissa täytin ison pussin vaahto-, hedelmä- ja suklaakarkeilla. Muutama salmiakkikarkki sekaan, niin olin tyytyväinen.
******
Pitkän reitin kävelemisestä oli se hyöty, että kotiin palatessani olin jo rauhoittunut enkä oikeastaan hirveästi kaivannut karkkien syömistä, mutta pistelin ne kuitenkin napaani pikavauhtia. Ja kun kerran olin sortunut syömään niin epämääräisesti, annoin loppupäivän mennä samaa tahtia. En vaivautunut tekemään itselleni kunnon aterioita, naalin vain kaapista mitä löysin kun tuli sellainen olo että tarvitsen jotain syötävää.
Tämä ei ole erityisen hyvä esimerkki intuitiivisesta tai tiedostavasta syömisestä.
Mutta ehkä se on hyvä esimerkki modernista stressistä: en voi mennä mottaamaan kasvotonta virastoa tuulettaakseni tunteitani. Sen sijaan voin purkaa stressiä palkitsemalla itseäni ruoalla tai harrastamalla liikuntaa. Liikunnan harrastaminen tehosikin itse asiassa yllättävän hyvin, mutta en sitten malttanut olla syömättä niitä karkkeja kun olin ne kerran olin hankkinut. Pöh.
Toivottavasti en joudu asioimaan virastojen kanssa kovin usein tänä keväänä. 🙂 Todennäköisesti kyllä joudun, ja silloin on vaarana että johtavat vievät Makuuniin turhan usein..
Kuva: Flickr/ Kieran K.
Tästä tuli mieleen vanha vertaus anteeksiantamattomuudesta: se, ettei anna anteeksi on sama kuin joisi myrkkyä ja toivoisi toisen kuolevan. 🙂
Eli koska ilkeä viranomainen vaati sulta enemmän kuin mihin tunsit pystyväsi, päätit uhmakkaasti tehdä jotain ”tuhmaa” ja ”kiellettyä” ja syödä hulluna irtokarkkeja? 🙂 Ihan uteliaisuuttani kysyn: tuleeko sulle mieleen jokin muisto lapsuudesta, jolloin olisit tuntenut vastaavaa turhautumista? Ja/tai vastaavaa uhmaa?
Traumateorioissa tuollaisia automaattisia tomintamalleja, jotka aktivoituvat tietyissä tilanteissa kutsutaan ”persooniksi”.
Ne ovat siis voimakkaita, usein lapsuudessa syntyneitä ajatus- ja toimintamalleja, jotka saivat alkunsa, kun jouduit kauan sitten hämmentävään tilanteeseen. Aikanaan toimit ko. tilanteessa umpimähkään ja jos tomintamalli näytti edes jotenkin toimivan, toistit sen kun jouduit seuraavankaltaiseen tilanteeseen — sitä seuraavaan tilanteeseen ja sitä seuraavaan tilanteeseen…
Muuten hyvä, mutta aikanaan omaksumasi ajatus- ja toimintamalli ei välttämättä ollut paras mahdollinen — tai ei ainakaan enää ole paras mahdollinen.
Sen voi muuttaa esim. näkemällä miten se on voinut saada alkunsa, miten se ehkä silloin oli hyvä toimintamalli ja miten se ei oikeasti enää toimi.
Toinen tekniikka on se, että kuvittelee tuon toimintamallin eli ”persoonan” pieneksi lapseksi, jolla on jokin hätä tai tarve ja aina kun se aktivoituu, huomioi kyseisen lapsen tunnistamalla tunteen: ”Joo, nyt ottaa ihan hulluna päähän ja pelottaa”, tunnustamalla tunteen: ”saa ottaa ihan hulluna päähän ja pelottaa” ja kysymällä ”mikä tarkalleen ottaen tässä ottaa päähän ja pelottaa” ja lopuksi kysymällä ”mitä sinä haluat” ja/tai ”mitä pitäisi tapahtua ettei ottaisi enää päähän ja pelottaisi”.
Ts. ei siellä makuunissa ole pakko ravata, ellei oikeasti halua. 😀
Ja joo, kävelyllä käynti on aina hyvä, koska se rauhoittaa yleensä ajatukset, jonka jälkeen palaat neutraaliin perustilaan eli mielenrauhaan ja näet kaikki oikeassa mittakaavassa… 😀
Tsekkasitko mun Onnistunut laihdutus -itsevalmennuspaketin? http://www.kutri.net/laihdu . Ylihuomenna valmistuvassa repsahdusosiossa käsitellään näitä(kin) kysymyksiä.
”Tästä tuli mieleen vanha vertaus anteeksiantamattomuudesta: se, ettei anna anteeksi on sama kuin joisi myrkkyä ja toivoisi toisen kuolevan.”
Tuo yllä oleva on lausahdus on kyllä harvinaisen osuva ja olen itsekin ihmetellyt usein samaa. Lapsuudesta ei tule mieleen mitään erityistä, luulen että kyse oli aika suoraviivaisesta tarpeesta ”palkita” itseäni kun maailma potki päähän, vaikka se nyt sitten olikin reaktiona loppujen lopuksi epäonnistunut koska ainoa joka siinä kärsi olin minä itse. 🙂
Toivon tietysti että jatkossa saan tunteen ja reaktion välille tarpeeksi aikaa ja ilmaa etten sorru Makuunin irtokarkkeihin kovin usein. Ei noin voimakkaita reaktioita onneksi satu kohdalle kovin usein..
Olen kyllä tutkaillut laihdutus-pakettia, mutta totesin että minua kiinnostavat ehkä enemmän sun muut paketit. Pelkkä laihdutus ei näköjään hirveästi motivoi. 🙂